Hyvinvointia koulutusta leikkaamalla?

Uusi hallitusohjelma ajaa ammattikorkeakoulut säästökuurille. Hallitusohjelman leikkausten säästötarve ammattikorkeakouluille on kokonaisuudessaan 120 miljoonaa euroa, johon kuuluvat valtion ja kuntien tukiosuuksien leikkaukset. Uuden lain myötä vastuu ammattikorkeakoulujen rahoituksesta siirtyisi kokonaan valtiolle 2014, jolloin kuntapuoli voisi kokea pientä helpotusta omiin leikkauspaineisiinsa.

120 miljoonaa euroa on mittava summa. Julkisessa keskustelussa on puhuttu noin 2200 aloituspaikan vähentämisessä, mutta tämä ei kuitenkaan ammattikoulujen rehtoreiden mielestä riitä kattamaan säästötarvetta täysin. Säästöjen kattamiseksi joudutaan tekemään mittavia uudistuksia niin koulutusrakenteissa kuin itse koulutettavien määrässä.

Ennen vaaleja puolueet lupasivat puuttua nuorten syrjäytymiseen ja vailla koulupaikkaa jääneiden tukemiseen. Nykyisen hallituksen keinot puuttua tähän ongelmaan ovat vähintäänkin nurinkuriset: Leikataan ja säästetään, kun kauaskantoisilla toimenpiteillä tulisi luoda kestävät rakenteet, jotka takaisivat meille osaajia myös tulevaisuudessa.

Voitaisiinko koulutuksen rationalisoinnilla puuttua rakenteelliseen ongelmaan, jossa työ ei löydä tekijäänsä? Korkeakoulutuksen loppumetreillä on varmasti varaa rationalisoida koulusta ja saada nuoret aiemmin työelämään, kuten pari edellistä hallitusta ovat toivoneet. Tarvitsemme osaajia, mutta kuinka pitkälle heidät tulee kouluttaa? Tarjoaisiko lyhyempi tai alempi korkeakoulututkinto riittävät eväät selvitä työelämän haasteista?

Kasvava joukko nuoria jää vaille korkeakoulutusta. Tämä on huolestuttavaa, vaikka korkeakoulutus ei takaakaan välttämättä koulutusta vastaavaa - ja hyväpalkkaista – työtä. Koulutusta vaille jääminen on nuorelle kova paikka, sillä koulutuksella ja sen suomalla työllä on kuitenkin arvostettu asema yhteiskunnassamme. Nurkissa pyörivä ja aikaansa kuluttava opiskelematon työttömän alku ei sovi yhteiskunnan muottiin kelvollisesta kansalaisesta.

Ympäröivä yhteisö luo paineen suoriutua ja luovia kilpailukyky-yhteiskunnassa. Kiihtyvä kilpailu koulutuksesta luo paineita onnistua valmiiksi viitoitetulla tiellä. Kuinka nuori kokee itsensä onnistuneeksi yhteiskunnan jäseneksi, kun paine velvoittaa joko opiskelemaan tai tekemään töitä, eikä kumpaakaan ole mielekkäästi tarjolla?

Ensimmäinen epäonnistumisen tunne panee nuoren pohtimaan itseään ja jo toinen voi johtaa syrjäytymisen kierteeseen. Tuon kierteen seuraukset tiedostetaan, vaikka niitä ei oteta tarpeeksi vakavasti huomioon. Taloudellinen menetys syrjäytyneestä nuoresta on yhteiskunnalle miljoonia euroja, mikäli hän edes elää elinajanodotuksen mukaisesti 80-vuotiaaksi. Sosiaaliturvan tarjoamat tuet nousevat vuosikymmenien mittaan mittaviksi.

Nuoresta ja ihmisestä puhuttaessa ei koskaan saisi keskittyä mittaamaan rahallista tuottavuutta tai menetystä, sillä sosiaalisen pääoman menetystä ei voi rahassa mitata. Pahimmassa tapauksessa nuori kokee ihmisarvonsa menneen. Tällaiseen tilanteeseen ei meillä Suomessa ole varaa ajautua. Mikäli suunta ei käänny, emme voi olla kyseenalaistamatta tuntemaamme hyvinvointivaltiota.

Hyvinvointivaltion käsite kuitenkin pitää sisällään arvokkaan ajatuksen siitä, että heikommasta kannetaan huolta.